Mikä on suhtautumistapasi vastuuseen?

Pitäisikö olla huolissaan, kun ulkoistamme vastuun muille?

Pitäisikö olla huolissan, kun puhuessani ihmisten kanssa ihmisenä kasvusta tai vain mindfulness harjoittelusta, kertoo hän usein, ettei hänellä ole aikaa keskittyä itsensä kehittämiseen tai ottaa aikaa rauhoittumiseen edes hetkeä päivässä ja oman sisäisen maailmansa tietoiseen tutkimiseen ei energiaa työpäivien jälkeen enää löydy. Järjellä hän kyllä tiedostaa usein tarpeen, mutta käytännössä itsensä pysäyttäminen ja suunnan kääntäminen ei ole yhtä helppoa kuin autolla ajaessa. Moni kokee, ettei pysty tähän edes omaa hyvinvointiaan edistääkseen.

Onko hyvinvointimme siis vain ajassa mitattavissa? Tarkoittaako kaikki keskittyminen sisäiseen maailmaan liian suurta haastetta nykyihmiselle kohdattavaksi? Onko oman jaksamisen korostaminen itsekeskeisyyttä ja omaan napaan tuijottamista? Vai pelkäämmekö saavamme kritiikkiä, jos arvostamme itseämme edes hiukan?

Ulkoistettu auktoriteetti

Ihminen kasvaa seuraamaan auktoriteetteja, itseään suurempia ja vaikutusvaltaisempia ihmisiä kuten vanhempia, opettajia, esimiestä tai vaikka pääministeriä.  Joku on luovuttanut valtansa puolisolleen, tietoisesti tietyissä asioissa, joita ei itse hallitse ja joku toinen taas tiedostamaan alistuen toisten hyväksikäytölle.

Läheisissä ihmissuhteissa ajaudumme usein solmuun, kun odotamme toisen täyttävän kaikki toiveemme ja tarpeemme, emmekä huomaa olivatko ne alun perinkään kohtuullisia vaatimuksia ja järkeviä edes toiselta vaatia. Keitä me olemme toisten elämästä määräämään oman etumme nimissä?

Ihmisten naiivit ajatukset auktoriteetista heijastuvat usein suhteen alussa ja lopussa. Alussa oma unelma sekoittuu todellisuuteen vääristäen linssiä, kun ei tiedosteta, ettei omia puutteita voi toisen kautta korvata ja lopussa todetaan, ettet sinä ole edes se ihminen, johon tutustuin eikä meillä ole mitään yhteistä. Molemmissa tilanteissa on taustalla sama ongelma.

Jotkut meistä taas ottavat valtaa kaikesta ja kaikista, kun vaan haistavat siihen mahdollisuuden. Toisille meistä maailma on vahvojen ja voittajien pelikenttä, jonne heikommilla ei ole asiaa ja jokainen syyttäköön siis itseään huonoista päätöksistä ja omasta kohtalostaan. Kyynärpäätaktiikka ja häikäilemättömyys ovat esimerkkejä vallan kääntöpuolista, jotka astuvat kuvaan silloin, kun olemme liiaksi erkaantuneet todellisuudesta ja näemme itsemme yksipuolisesti esim. vahvoina ja voittajina heikkojen ja huonojen sijaan.

Kuinkahan moni tälläkin hetkellä kokee olevansa oman elämänsä herra, itse tietoisesti saavuttanut kaiken sen, mitä hänellä on ja täysin riippumaton muista ihmisistä? Tai kuinka pitkälti uskot olevasi itse syyllinen kaikkeen siihen, missä koet epäonnistuneesi?

Jollekin ihmiselle taas pelkästään työkkärin täti on auktoriteetti, joka kantaa itseä suurempaa valtaa mukanaan. Se työkkärin täti taas saattaa joskus myös nauttia mahdollisuudestaan vallankäyttöön, koska hänellä on takanaan itseään suurempi instituutio ja laki. Ne taas saattavat hänelle edustaa sitä suurempaa valtaa, jota hän tarvitsee onnistuakseen työssään.

Myös työyhteisöissä tiedostetaan ulkoinen auktoriteetti ja epäterveimmissä tapauksissa siitä on mukautunut toimintamalleja, joita pidetään yleisesti hyväksyttyinä. Yhä vieläkin jotkut työnantajat kokevat, että heidän täytyy palkata työvoimaa tekemään sitä mitä he ovat viisaampina suunnitelleet. Sen sijaan, he voisivat palkata ihmisiä sanomaan mitä on tarkoituksen mukaista tehdä.

Edelliset esimerkit heijastavat länsimaalaiselle ihmiselle tuttuja ilmiöitä, mutta niiden pohtiminen on ehkä jäänyt vain ilmiselvimpään ja itselle tutuimpaan vaihtoehtoon. Huomaamattamme saatamme myös valita aina sen mukavamman tuntuisen lähestymisen tavan, joka tuottaa vähemmän ahdistusta, pelkoa, hämmennystä tai pettymyksiä.

Kuinka pitkälti siis uskot oman (vaikutus)valtasi olevan vain omissa käsissäsi? Vai voisiko olla, että oletkin tiedostamattasi jonkun toisen talutushihnassa?

Mitä tällaisesta elämästä voimme päätellä ja mitä siitä seuraa?

Minusta tämä ulkoisen auktoriteetin aiheuttama ongelma on usein tiedostamaton niin yksilön, yhteisön kuin yhteiskunnankin toiminnassa ja tiedostamattaan pienempi seuraa isompaa, toisinaan pakosta, toisinaan pelosta ja joskus harvoin vapaasta tahdostaan. Myös vallankäyttäjä joutuu pohtimaan missä oman viisaan ja terveen toiminnan rajat menevät.

Olemme kaikki käyneet läpi tämän saman talutushihnan, koska se kuuluu jokaisen ihmisen luontaiseen kehityspsykologiseen kasvuohjelmaan. Jokaisella meillä on siis yksilöllinen ohjelmointi ulkoista auktoriteettia kohtaan.

Pitäisikö meidän siis olla huolissamme siitä, että olemme koiria narussa vai siitä, että ettemme tiedä olevamme?

Mielestäni meidän pitää olla huolissaan molemmissa tapauksissa. Haluammeko tietää sitä mitä emme tiedä?  Haluammeko kuulla jonkun kertovan meille itsestään selvän totuuden, joka kirpaisee syvältä?

Toisille meistä on ihan ok olla koira narussa. Niinhän sen heidän mielestään kuuluukin olla ja isompia auktoriteetteja tulee kunnioittaa. Toisille taas on tärkeää vapauttaa itsensä tuosta narusta, auktoriteetista ja löytää oma tiensä, tehdä omat valinnat ja elää oman näköistä elämää. Mutta miksi se on usein niin vaikeaa?

Se on vaikeaa siksi, että a) kasvumme menee tätä kautta ja koska b) yksilöityminen on vielä vaikeampaa, koska se on outo, tuntematon ja vieras reitti, josta emme tiedä mitään emmekä tiedä edes lopputulosta. Sen reitin kulkeminen on sankarillinen teko. Samaan aikaan se on juuri se tapa, millä tavoin meistä kasvaa vastuullisia ihmisiä. Aikuisia meistä aina tulee, mutta vastuullinen ihmisyys on eri asia. Kerron esimerkin, josta pitäisi olla huolissaan.

Tietoisuus todellisuudesta voi tehdä kipeää, mutta tiedostamattomuus tekee vielä pahempaa

On olemassa masennuksen laji, joka liittyy ihmisen sisäiseen vaikeuteen kuunnella itseään ja elää oman näköistä elämää. Hän saattaa kokea, että joku muu kuten esim. vanhempi estää häntä niin tekemästä. Tämä on seurausta siitä, ettemme ole päässeet irti ulkoisesta auktoriteetista, johon kaikki kasvamme ja jonka joka paikassa tunnistamme. Tämä individuaatio tulee ajankohtaiseksi yleensä viimeistään keski-iässä.

Masennus on ääriversio ongelmasta, johon saatamme päätyä, jos emme ota omaa vastuutamme sisäisestä kasvustamme ihmisinä eli individuaatiostamme. Tähän samaan joskus liittyvät myös ne haasteet, ongelmat ja kriisit, jotka ihminen kokee uhratessaan hyvinvointinsa työnantajalleen, juoksee toisen tarpeiden takia itsensä uuvuksiin eikä tiedosta todellista tarvettaan rauhoittumiselle ja sille sisäisen maailmansa huudolle, kun energiat ovat loppu.

Oman jaksamisensa korostaminen on siis sisäistä viisautta ja sen tunnistaa ihminen, joka ymmärtää oman jaksamisensa realistiset rajat. Sellaista ei puhu ihminen, joka olisi laiska tai vastuuta välttelevä työntekijä. Mutta oletko työnantajana valmis kuulemaan työntekijöitä ja ymmärtämään heidän jaksamisensa rajat?

Ihminen, joka siis elää ulkoisen auktoriteetin varassa eikä ole ottanut vastuutaan sisäistä auktoriteetistaan vielä käyttöön, mittaa ajassa ja viihteellisyydessä oman hyvinvointinsa. Hänestä on aina jotakinkin mukavampaa tekemistä kuin sisäisen maailman kuten tunteiden tai unien työstäminen. Hänet pysäyttää ehkä vain fyysinen sairaus. Pitäisikö siis olla huolissaan ihmisistä, jotka elävät ulkoisen auktoriteetin orjina?

Jos ulkoiseen auktoriteettiin yksipuolisesti ripustautunut henkilö toimii työnantajan edustajana soveltaen samaa ajattelumallia, on odotettavissa työhyvinvoinnin haasteita, koska jokainen työntekijä tunnistaa jo luontaisesti ulkoisen auktoriteetin voiman ja vaikutuksen itseensä. Siitä johtuu siis se vaikeus huolehtia omasta jaksamisestaan ja kokemus siitä, että työnantaja VAATII meiltä uhrauksia. Kenellä on vastuu?

Tästä meidän todellakin pitää olla huolissaan, koska tähän samaan ongelmaan liittyy myös syyllisyyden ja syyttämisen yhteentörmäys. Kumpikin osapuoli helposti vierittää syyn toisen niskaan juuri ulkoisen auktoriteetin ongelmasta johtuen eli silloin, kun sekä työnantaja että työntekijä kumpikaan eivät ole ottaneet sitä omiin käsiinsä ja ovat siten kykenemättömiä kantamaan omaa vastuutaan asioista.

Sisäisen auktoriteetin haltuunoton haasteet

Tiedostamattoman mielen vaikutuksesta, ihminen usein toimii haluttomasti tilanteissa, joissa kohtaa jotakin epämukavaa. Egomme on kuin kuninkaan portinvartija, joka huolehtii siitä, kuka pääsee sisään ja kuka ei. Ei siis ole helppoa herättää nukkuvaa kuningasta ja saada hänen tietoisuuteensa tämän asian tärkeys, koska se viesti ei tule yleensä ilman muutosta tai kriisiä. Usein tämä viesti tuo myös hämmennyksen, jonka kuningas tulkitsee ongelmaksi ja homma tyssää siihen. Vaatii siis oman aikansa, hetkensä ja minun kokemuksella myös selvän kriisin ennen kuin ihminen on valmis kuuntelemaan sisäistä ääntään ja antamaan tuolle viestille merkityksen, joka saavuttaa riittävän tietoisuuden tason johtaakseen muutokseen.

Meidän on tärkeää olla huolissamme siis siitä mitä emme tiedosta ja tehdä omat tiedostamattomat suhtautumistapamme asiaan kuin toiseenkin tutuiksi itsellemme ja muille, jotta voimme toimia viisaasti itseämme ja muita kohtaan kaikissa tilanteissa. Tämä tarkoittaa ennen kaikkea itsensä kohtaamista kokonaisena.

Kokonainen ei ole sama kuin täydellinen vaan se tarkoittaa juuri syvän sisäisen maailman tietoiseksi tekemistä eli valon tuomista varjoon, jotta varjo muuttuu valoksi. Varjotyöskentely on individuaation eli vastuullisen aikuisuuden keskeinen tehtävä. Oletko oikeasti valmis tekemään sen maailmassa, jossa on paljon helpompi ulkoistaa kaikki epämukava ja sitten ihmetellä miksi mikään tai kukaan ei muutu?

Varjotyöskentelymenetelmään ja muihin sisäistä muutosta edistäviin työskentelytapoihin paneudumme uudessa kasvuohjelmassani, joka alkaa syksyllä.  Lataa sivuiltani ilmainen opas ja saat jatkossa sähköpostilla tästä myös lisätietoa.

 

Olen Kirsi Mäkinen on Tyytyväisyyden haaste -valmennuskonseptin kehittäjä, Jungian Life Coach sekä transformatiivisen kasvun valmentaja. Autan yksilöitä, ryhmiä ja työyhteisöjä löytämään uudelleen suunnan ja yhteyden itseensä, jotta he voivat kasvaa ja toteuttaa itseään uudella tavalla.