Millaista oppimista tulevaisuudessa tarvitaan kasvun ja hyvinvoinnin kestävään kehitykseen?

Riittääkö sinulle vain tieto ja kaipaatko perinteistä kaatokännityyliä vai haluatko oppia oppimaan ja löytämään tapoja auttaa itse itseäsi?

Mikä edistää oppimista?

Opettajana olen pohtinut tätä kysymystä ja hakenut siihen syvempää yhteyttä sitä kautta mitä olen oppijana myös kokenut. Olen tavannut sekä hyviä että huonoja kouluttajia tai opettejia, valmentajia ja ohjaajia. Haluaisin tässä kuitenkin nostaa esiin myös oppijan oman vastuun oppimisestaan. On todella helppoa syyttää kouluttajaa huonosta opetuksesta ja olla huomaamatta omaa rooliaan oppijana. Usein emme myöskään tiedosta kaikkea mitä meissä tapahtuu oppimistilanteessa, minkä johdosta oma oppimiskokemuksemme voi jäädä vajaaksi. Odotuksemme oppimistilanteen suhteen myös vaikuttavat tyytyväisyyteemme oppimistilanteesta sekä se, millaisia menetelmiä käytetään. Jos kaikki ei ole täydellistä ja odotustemme mukaista, onko se siis huonoa? Tai jos emme pysty sopeuttamaan itseämme uudenlaiseen oppimistapaan, onko se kouluttajan vika?

Olemme tottuneet myös melko perinteiseen oppimiseentapaan, joka ei kuitenkaan palvele nykyaikaisen kompleksisen elämän tarpeita. Siksi on hyvä lähtökohtaisestikin suhtautua kaikkeen oppimiseen avoimen uteliaasti, kysyvästi ja ymmärryksen tarkoituksessa. Kaikki vaikuttaa kaikeen myös oppimisessa.

Opettaminen olisi minulle tylsää, jos pyrkisin vain kaatamaan tietoa ihmisten päähän ilman havaintoa siitä, mitä he sillä tekevät ja miten omaksuvat. Siinä missä oppimisen mahdollistaminen on minulle prioriteetti, tulee heti toisena perässä oma oppiminen noista tilanteista.  Tästä syystä olen myös valmis tarvittaessa muuttamaan alustavaa suunnitelmaa, jos näyttää siltä, että se sopii ryhmälle paremmin. Vahvuuksiini kuuluu kokonaisuuden hyvä hallinta ja siksi tämäkin tavallisesti onnistuu.

Osa valmentajista ja opettajista vetää opetussuunnitelmansa läpi sen mukaan, miten alun perin suunnitteli ryhmän reaktioista huolimatta. On myös niitä, jotka pistävät merkille pieniä asioita, kuuntelevat ryhmää, kyselevät kokemuksia oppimisesta joka hetki ja mukauttavat itseään ja toimintaansa tilanteeseen. Viimeisimmässä on aina riskinsä, mutta ilman noita pieniä riskejä, jää ehkä jotain sellaista ryhmällä ymmärtämättä, mikä olisi lopputuloksen kannalta oleellista.

Oman oppimistyylinsä tunnistaminen on tärkeää, mutta sen lisäksi itsetuntemus auttaa myös ymmärtämään tätä asiaa. Olen nimittäin havainnut, että toisilla oppimishalu voi olla luonteenvahvuus (Via Character), kuten minulla. Silloin oppimista tapahtuu koko ajan ja kaikki mitä teen on myös jollain tavalla alitajuntaisesti tehty myös oppimisen edistämiseksi.

Jungilaisen ajattelutyylin mukaan olen se oppimisprofiili/ajattelutyyli, jonka vahvuuksiin kuuluu valtavan tietomäärän luontainen kerääminen, omaksuminen, prosessointi ja sen jäsentäminen täysin uuteen muotoon soveltaen ja synnyttäen jatkuvasti uutta. Tämän luontaisen vahvuuteni hyödyntäminen mahdollistaakin kokemuksellisen oppimisen laaja-alaisen suunnittelun yksityiskohtia myöten sekä todennäköisen onnistumisen. Toki, kukaan ei ole aina parhaimmillaan ja välillä ei kaikki toimi, mutta sekin on tärkeä oppi minulle, samoin kuin ymmärrys siitä miksi näin tapahtui.

Minulle kyse ei ole vain siitä, miten opettajana tai valmentajana onnistun työssäni vaan ennen kaikkea kyse on siitä, että asiakas/oppilas ymmärtää sen mikä on oleellista ja saa kokonaisvaltaisia oppimistuloksia. Siksi minulla on aina tärkeää varmistaa, että syntyy kestäviä muistijälkiä. Siitä syystä suosin kokemuksellista oppimista oppimistilanteessa niin yksilön kuin ryhmänkin osalta. Olen tosin huomannut, että tätä asiaa on hyvä avata asiakkaille jo alussa, koska usein on joukossa myös odotuksia perinteisen oppimistavan suhteen.

Kokemuksellinen oppiminen

Perinteinen reflektointi on kokemuksista oppimista, menneistä sellaisista. Kokemuksellinen oppiminen tässä ja nyt on kuitenkin tulevaisuusvetoista oppimista, joka perustuu niihin sisäisiin havaintoihin ja tulkintoihin, joita teemme yksilöinä tai ryhmänä oppimistilanteessa.

Oleellista tässä oppimisessa on avoimuus omalle sisäiselle maailmalle, erityisesti tunteille, tarpeille ja ajatuksille, niiden tunnistaminen, tiedostaminen ja ilmaiseminen. Jokainen havainto on oppimista ja siksi merkityksellistä. Tulkintaakin on tärkeä harjoitella. Ihmisen taipumus vähätellä omia ajatuksiaan ja sisäisiä kokemuksiaan on kuitenkin niin tyypillistä tälle ajalle, jossa elämme, että joudumme harjoittelemaan tätä taitoa.  Siksi pyrin aina myös tarjoamaan selkeitä, käytäntöön heti sovellettavia työkaluja havainnoinnin ja sisäisen ymmärryksen lisäämiseen.

Sisäisen yhteyden lisääminen on perusedellytys myös onnistuneelle uuden ajan johtamiselle kompleksisissa työyhteisöissä.

Tieto ei ole sama kuin tietoisuus

Sen lisäksi aikamme oppimista ja sen esiintuontia vaivaa liiallinen tiede ja tietopainotteisuus. Tämä on merkki juuri perinteisestä asioiden omaksumistavasta, eli järjen tehokkaasta käytöstä. Koulujärjestelmämme on loistava esimerkki siitä, miten järkeä kehitetään huippuunsa aina väitöskirjatutkimuksia myöten. Tämä taas liittyy ihmisen evoluution vaiheeseen, jossa maskuliiniset arvostukset järjen, tiedon, tehokkuuden, todistettavuuden suosimiseen pehmeän tunnetiedon kustannuksella jyrää jokaisessa tilanteessa.

Harmillista vaan on se, että se aito viisas maskuliininen arvomaailma ei ole vielä kunnolla saavuttanut tietoisuuttamme ja siksi esim. työyhteisöt ja valtionjohto toimivat usein ns. maskuliinisen kääntöpuolensa vaikutuksessa, käyttäen vaikuttamiskeinoina uhkailua, kiristystä, kilpailua ja korostavat taloudellisuutta ja tuottavuutta ohi ihmisten tasapuolisen hyvinvoinnin.

Tarkoitukseni ei ole tällä jutulla vähätellä tiedon ja tutkimuksen merkitystä. Päinvastoin, ne ovat tärkeä tuki kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin lisäämisessä, mutta ne ovat vain tuki. Miksi antaa rengille isännän virka, jos lopputulos jää toispuoleiseksi?

Jokaiselle ihmiselle on hyvin normaalia, tuttua ja tavanomaista ottaa juuri järkityyliset oppimistavat käyttöön. Työyhteisömaailmassa elämme myös siinä illuusiossa, että uskottavuutemme olisi kiinni tieteen ja järjen kautta esiin tuoduista asioista. Uskottavuus varmasti kärsiikin niiden yksilöiden maailmassa, jotka ovat yhä jumissa menneissä toiminta- tai johtamislogiikoissa. Kun omat näkemykset on jo ns. lukittu eikä halukkuutta oppia uutta tai katsoa asioita uteliaasti täysin uusista tuntemattomista näkökulmista ole, on silloin myös kasvu ja uuden oppiminen mahdotonta. Kaikki kasvu ja oppiminen vaativat siis mielen avaruutta, mutta myös tyytymättömyyttä nykyiseen tilaan.

Tietoisuutemme kasvu ja oppiminen kulkevat kohti pehmeiden asioiden nousua

Pehmeää, feminiinistä tietoa taas arvotetaan usein vaikeaselkoiseksi, arvaamattomaksi, ennakoimattomaksi, muuttuvaksi ja epävarmaksi siitä syystä, että ihmisen järki ei pysty vielä ymmärtämään miksi tämäkin oppimistapa esimerkiksi tunteiden kautta, on merkityksellinen ja tuo juuri tässä ajassa tarvittavaa ymmärrystä mihin tahansa tilanteeseen, haasteeseen tai ongelmaan. On myös testaamattomia kuvitelmia siitä, että tämä hidastaisi toimintaa, vaikka tosiasiassa hitautta syntyy enemmän asioiden tekemisestä uudestaan virheen ilmaantuessa.

Oppimista on myös kaikki se oppimaan oppiminen, mitä kasvu edellyttää. Kaiken koulutuksen tai valmennuksenkaan päätavoite ei ole tiedossa olevien asioiden kerääminen yhteen ja niiden esittäminen päätöksen tekemisen tueksi toteutettiinpa tämä sitten valmentajan tai ryhmän tuottaman tiedon pohjalta. Oleellista on oppia uusia tapoja oppia ja löytää uutta ymmärrystä tavalla, jossa hyppäämme tuntemattomaan yksin tai yhdessä. Oppimista on myös se, että harjoittelemme käyttämään itseohjautuvuuden ja kokonaisena olemisen työkaluja uuden ajan työyhteisöissä. Nämä ovat taitoja, joita yksityispuolella on jo pitkään opeteltu esim. kuuntelemalla toista, hyväksymällä eriäviä näkökulmia, keskustelemalla tunteista, jotka haittaavat yhteistyötä ja olemalla läsnä tarpeillemme, jotka vaikuttavat viisaaseen ja sitoutuneeseen toimintaan myös työssä. Näissä tilanteissa opimme myös taitoja tukea oman kasvumme lisäksi myös toisen kasvua.

Kun järki ei riitä…

Ihmisen järki ei ole alun perinkään suunniteltu tuottamaan kaikkea mahdollista osaamista, ymmärrystä, tietoa, oppimista tai viisautta tähän maailmaan, vaikka mielellämme haluaisimme niin uskoa ja vaikka sitä pyrimme vahvasti sillä tavoin käyttämään. Ihmiskunnan, kaiken elävän ja olevan selviytymisen kannalta on merkittävää, milloin ja miten pystymme muuttamaan kehityksen suunnan pysyvästi tukemaan ensi sijassa kokonaisvaltaista kaikkiin ja kaikkeen kohdistuvaa hyvinvointia ja sisäisen viisauden kasvua, jonka toimeenpanijana, tukifunktiona, toimii järki, tiede ja teknologia.

On tullut aika ottaa kokemukselliset oppimistavat käyttöön, oppia oppimaan tästä hetkestä, siitä mitä vuorovaikutuksessa joka hetki oikeasti tapahtuu ja tekemään näkymättömästä tiedosta näkyvää. Tätä kaikkea pääset harjoittelemaan tulevana vuonnakin Tyytyväisyyden haasteen viitekehykseen perustuvissa valmennuksissa ja koulutuksissa niin avoimissa pienryhmissä kuin työyhteisösovellutuksissakin.

Hyvää uutta vuotta kaikille.

Blogiin ajatuksia herätti mm.  Jean Benedict Raffan kirja: Healing the sacred divide, Making peace with ourselves, each other and the world.

Kirjoittaja

 

Olen Kirsi Mäkinen, Tyytyväisyyden haaste valmennusmallin kehittäjä, oppimisen mahdollistaja.  Haluan auttaa yksilöitä, ryhmiä ja työyhteisöjä löytämään uudelleen suunnan ja hyödyntämään koko potentiaaliaan, jotta he voivat luoda uutta ja saavuttaa tarkoituksensa. Haluan edistää tyytyväisempien työntekijöiden ja tyytyväisemmän työyhteisön ja radikaalisti paremman työelämän kehittämistä.