Uupumuksen rajat on hyvä oppia tiedostamaan

Olet korkeakoulututkinnon suorittanut, tietotyöläinen ja teet tietoisesti töitä urakehityksesi eteen alusta asti. Sinulla on vankka halu menestyä ja pidät huolen siitä, että jokaisessa työpaikassa annat itsestäsi aina vähän enemmän kuin ennen.

Muistuttaahan äitisi ääni sinua jatkuvasti siitä, että ”itse on jokaisen tässä maailmassa pärjättävä ja leipänsä ansaittava”. Olet jumissa suorituskeskeisen yhteiskunnan yleisesti hyväksytyissä arvoissa, joiden mukaan työn tekeminen ja sen eteen uhrautuminen, vaikka koko muu elämä jäisi väliin, on hyväksytty tapa elää ja tehdä töitä. Elät työllesi.

Jokaisen uuden työpaikan täytyy olla vähän parempi kuin ennen tai antaa sinulle kehitysmahdollisuuksia lisää. Tärkeää on huolehtia siitä miltä CV näyttää eikä yhdelläkään rekrytoijalla saa olla epäilyksen häivääkään osaamisesi erinomaisuudesta ja kehittymispotentiaalistasi.

Teet paljon ylitöitä, joista et tietenkään saa erillistä korvausta. Hoidat tarvittaessa firman asioita kaiken vapaa-aikasikin aina siinä määrin, että se vie yöunesikin. Jatkat muutaman vuoden minimi unilla, ilman omaa elämää ja uhraten kaiken aikasi ja motivaatiosi työllesi. Et edes uskalla haaveilla tekeväsi jotain hauskaa omalla ajallasi, koska pelkäät alkavasi suorittamaan sitten myös siellä ja saavasi siitä stressin. Olet lähellä urasi huippua, olet saanut kaikkea sitä mitä sinulta valmistumisesi jälkeen odotettiinkin ja miten aina ajattelit, että sinun kuuluu elää ja uraasi rakentaa.

Sait vapauden toteuttaa itseäsi, sait valtavan vastuun sekä esimiestyön kaupanpäälliseksi. Saat myös esimiehesi kiitokset ja kehut jokaisen projektin jälkeen siitä miten hyvin hoidat työsi. Se kiillottaa egoasi entisestään ja tulet riippuvaiseksi kiitoksista ja kehuista. Keräät referenssejä jokaisesta työsuhteestasi, jotka johdattavat sinut aina uusiin vaativiin haasteisiin. Olet saanut hyvän ansiotason ja mahdollisuuden tehdä taloudellisesti melkein mitä tahansa ikinä haluatkaan.

Olet rakentanut elämääsi opittujen mallien mukaan elintasosi noustessa vuosien ajan ja nyt huomaat, ettet voi tyytyä yhtään vähempään, koska se romuttaisi paitsi elintasosi, mutta myös egosi ja urakehityksesi. Silti kehosi ahdistus tuntuu päivä päivältä voimakkaammalta etkä tiedä miten ratkaisisit ongelmasi.

Kaiken tämän keskellä olet haaveillut perheestä, joka ei sitten kuitenkaan mahtunut matkaan, koska kelkassasi on puolisonkin vaikea pysyä. Nettideittailet, jotta löytäisit miehen, jonka kanssa uskot voivasi viettää aikaa…joskus ja silloin, kun työsi ei vaadi sinulta sitoumusta. Haluat saada kaiken, mitä ihmisen elämässään kuuluukin mielestäsi saada. Tuon kaiken takia teet töitä. Uskot olevasi onnellinen sitten, kun sinulla on pari lasta, iso talo, olet urasi huipulla ja olet toteuttanut kaikki omat sekä äitisi vaatimukset elämälle. Olet jo lähes 40, etkä silti ole huomannut, tässä suunnitelmassa mitään ongelmaa.

Muutaman nousujohteisen ison yrityksen työpaikan ja 10 vuoden suorituskeskeisen elämän jälkeen, havahdut yht’äkkiä siihen, ettet enää vaan jaksa. Kehosi alkaa tekemään stopin. Ahdistus rinnassasi kasvaa ja se johtaa yhä useammin unettomiin öihin, jolloin päässäsi pyörivät vain työasiat.

Olet lihonut 20 kg muutamassa vuodessa epäsäännöllisten elämäntapojen, unettomuuden sekä jatkuvan työstressin takia. Siltikään et helposti pysty irrottautumaan työstäsi, koska työnantajasi, joka aina sinua niin kehuu, odottaa sinulta yhä parempia suorituksia ja suurempia sitoumuksia. Hänelle 24/7 ei ole tarpeeksi.

Työterveyslääkärisi kertoo sinulle, että painon olisi pudottava tai saat diabeteksen. Verenpaineesikin on korkealla. Et kuitenkaan ehdi huolehtimaan hyvinvoinnistasi puhumattakaan laihduttamisesta, koska sinulla on liian kiire ehtiäksesi liikkua, toteat lääkärille. Lääkärisi ei kuitenkaan näe levon tarvettasi eikä tiedä ahdistuksestasi, jota et ole halukas hänelle kertomaankaan, koska haluathan olla hyvä työntekijä. Hyvän työntekijän kuuluukin mielestäsi kestää painetta ja stressiä. Et näe tilanteesi menneen yli normaalin jo aikapäiviä sitten.

Lopulta et vaan enää jaksa. Pyynnöistäsi huolimatta, et ole saanut työtäsi tukemaan tarvittavia lisäresursseja. Joudut irtisanoutumaan työstäsi, koska kehosi reaktiot ovat aina vaan ahdistavampia eikä elämäsi tai työsikään tunnu enää merkitykselliseltä. Arvomaailmasi on muuttumassa, kaipaat työhösi lempeyttä, ihmisyyttä, ymmärrystä, haluat auttaa muita ja voida taas kerran tuntea innostusta työstäsi. Haluat nauttia myös vapaa-ajastasi, jonka olet kokonaan hylännyt oman urakehityksesi takia.

Esimiehesi ei ilahdu uutisesta ja kiristää sinut jatkamaan. Lupaat hoitaa vielä yhden vaiheen loppuun, jonka jälkeen ilmoitat päättäväisesti lopettavasi. Näin käy ja jätät paikan, vaikka esimiehesi uhkaukset soivat yhä korvissasi.

Menet työvoimatoimistoon, joka ilmoittaa, että sinulla ei ole oikeutta päivärahaan, koska irtisanouduit itse työstäsi. Tiesit sen, joten suostut lähtemään työvoimakoulutukseen, jotta saat palautettua päivärahaoikeutesi. Uusi ura tuntuukin nyt houkuttelevalta. Työvoimatoimisto ei kuitenkaan anna sinun opiskella mitä haluat, vaikka sinulla opintopaikka korkeakoulussa olemassa. He ovat sitä mieltä, että mahdollisuutesi työllistyä ovat hyvät, eivätkä siksi aio tukea opintojasi, jotka eivät ole myöskään kokoaikaisia.

Päätät hakea nyt alemman tason paikkoja, koska ahdistuksesi ja pelkosi kertovat sinulle, että sama vanha vaativuus työssä ei tunnu nyt hyvältä. Sinua ei oteta kuitenkaan tosissaan. Sinussa epäillään olevan jotain vikaa, koska haet alemman osaamistason töitä, vaikka sinun rekrytoijien mielestä kuuluisi hakea jotain muuta. Sinun epäillään myös vaihtavan heti parempiin hommiin, jos palkkaisivat sinut. Sinusta tuntuu kauhealta kuulla tällaista kyseenalaistamista. Eikö kenelläkään ole mitään ymmärrystä ja empatian tajua muita ihmisiä kohtaan? Pitääkö ihmisen ajaa itseään aina vaan korkeampiin ja parempiin tehtäviin ja lopulta pudota uupuneena kokonaan pois työelämästä pelkästään siksi, etteivät työnantajat halua muuta vaihtoehtoa edes uskoa ihmisen urallaan haluavan?

Onko siis ainoa vaihtoehto vaihtaa alaa, opiskella uusi ammatti ja aloittaa kaikki alusta vain siksi, että saa luvan tietoisesti luopua uraputkesta tunnistaessaan oman jaksamisen rajat? Ihmettelet miksi oman jaksamisen rajojen tunnistaminen ja tiedostaminen ja sen esiin tuominen on työnantajalle punainen vaate? Siitähän olisi työnantajalle etua, koska se säästää kuluja sairaspoissaololta, mikäli jaksamistasi voitaisi tukea muulla keinoin. Uskot, että sinun itsetuntemuksesi vahvuus, on tulkittu väärin ja se on nähty vain heikkoutena, koska suoritusyhteiskunnassa moinen toiminta ei ole yleisesti hyväksyttyä.

Ihmettelit mikä sinussa on johtanut sinut tähän tilanteeseen, mitä sinussa on vikaa, kun et kestänyt? Miksi muutkin jaksavat, mutta sinä et jaksanut? Vai jaksavatko he? Onko kaikki vain kulissia, joka repeää jossain vaiheessa, kuten sinullekin kävi?

Ehkä työpaikoilla on tälläkin hetkellä miljoonia ihmisiä, jotka kokevat jatkuvasti samanlaisia tuntemuksia ja jahtaavat yhtä kunnianhimoisesti uransa huippua ja onnellisuutta sitten kun… huomaamatta, että ovat kiitoradalla kohti samaa lopputulosta kuin sinä.

Aikamme suorituskeskeisyys ajaa tietotyöläiset entistä todennäköisemmin kohti uupumusta ja masennusta, mikäli työyhteisöissä ei ymmärretä ihmistä ihmisenä ja hyväksytä ja oteta tosissaan yksilön omia jaksamisen tunteita ja kokemuksia. Jos me ihmiset koemme, ettemme saa näyttää heikkouttamme työssämme emmekä saa jaksamisellemme myötätuntoa ja empaattista suhtautumista, ajamme itsemme uupumukseen enemmin tai myöhemmin. Joskus työnantajan vaatimukset eivät myöskään tue hyvinvointiamme kuten tässä esimerkissä ja silloin yksilön oma paine jaksamisensa rajan asettamiseen kasvaa liian suureksi. Haluamme tulla hyväksytyksi työssämme myös silloin, kun olemme vain ihmisiä emmekä automatisoituja koneita, joka on lähtökohta sille miten paljon työelämä tekijöiltään nykyään vaatii ilman myötätunnon häivääkään.